Maailma vaikuttaa pienentyvän.
Teknologian ansiosta yhteydenpito on helpompaa. Sosiaalinen media kiihdyttää ideoiden virtaa ja kaventaa etäisyyksiä. Yhä useammat ihmiset ajattelevat, työskentelevät ja elävät yhteisessä informaatiotilassa. Liiketoiminta ja kaupankäynti ulottavat ihmisten toiminnan yli poliittisten ja taloudellisten rajojen. Eri uskonnot ja maailmankatsomukset ovat vuorovaikutuksessa ja törmäävät toisiinsa. Kansainväliset organisaatiot edistävät oikeuksien, vapauksien ja demokratian normien leviämistä ympäri maailman.
Näistä suuntauksista huolimatta paikallinen elämäntapa ei ole kuitenkaan kadonnut. Ihmiset arvostavat entistä enemmän oman kulttuurinsa ainutlaatuisuutta. He haluavat säilyttää ne arvot, perinteet ja uskonkäsitykset, joiden ansiosta he ovat sitä, mitä ovat. Esimerkiksi Meksiko ja Malesia ovat mukana kansainvälisessä järjestelmässä mutta eivät halua New Yorkin tai Lontoon ohjaavan kansallista elämäänsä. Pienillä asioilla on merkitystä.
Politiikan tutkija Joseph Nye kirjoitti: ”Meidän ei pidä odottaa – tai pelätä – että globalisaatio johtaa homogenisoitumiseen. Sen sijaan se tutustuttaa meidät yhä useammin ja yhä moninaisemmin niihin eroihin, jotka meitä ympäröivät.”[1]
Riippumatta siitä, missä matkustamme, vierailemme tai minne asetumme, me elämme elämäämme tietyissä paikoissa, joissa on tietynlaisia persoonallisuuksia, tapoja ja kulttuureja. Kiintymys naapureihimme ja samaan uskontokuntaan kuuluviin muovaa osaltaan luonnettamme. Velvollisuudet, joita perimme esivanhemmiltamme, juurruttavat työhömme velvollisuudentunteen. Maamme maisemat yhdistävät meidät maahan. Kansamme historia antaa tarkoituksen kamppailuillemme. Kaikki paikat ovat erilaisia.
Paikallinen väestö tuntee usein asemansa uhatuksi kansainvälisten organisaatioiden vallatessa alaa. Erilaiset neuvostot, käytännöt, määräykset ja ratkaisut nähdään suurina, persoonattomina voimina, jotka vähentävät paikallista itsemääräämisoikeutta. Sellaiset tahot asettavat sääntöjä käyttäytymiselle kansallisvaltioissa ja pyrkivät yhteiseen tavoitteeseen. Mutta vaikka näiden tahojen tarkoituksena on asettaa moraalinormi, sitä pidetään usein moraalisena rasitteena. Pienten osapuolten, kuten uskonnollisten ryhmien, perheen ja yhteisön, arvoja ei voi vesittää yhteiskunnan rakennetta heikentämättä. Nämä pienet asiat saattavat joutua kadoksiin kansainvälisen politiikan suurella näyttämöllä.
Jännite tulee esiin lukuisin tavoin: jumalanpilkan kieltävät lait törmäävät sananvapauteen, yritykset kieltää syrjintä ovat ristiriidassa yhdistymisvapauden kanssa, uskonnollisen omantunnon oikeudet kalahtavat vastakkain sukupuolivähemmistöjen oikeuksien kanssa, perinteiset sukupuoliroolit kamppailevat sukupuolten tasa-arvon kanssa, liberaali moraali riitelee konservatiivisen moraalin kanssa, uskonnolliset pukeutumisnormit haastavat tunnustuksettoman tahdikkuuden ja henkilökohtaiset vapaudet hankautuvat yhteisöllistä hyvää vastaan.
Tavalliset ihmiset, jotka elävät tavallista elämää tavallisissa paikoissa, voivat tuntea olevansa etäällä kansainvälisten organisaatioiden elitistisestä keskustelusta. Ihmisoikeuksien etenemistä mitataan usein hallitusten toimilla. Mutta kansainvälinen historioitsija Michael Ignatieff epäilee, onko ihmisoikeuksien kieli ”saavuttanut – – luottamuksen ja suvaitsevaisuuden, anteeksiannon ja sovinnonteon yleiset käytännöt, jotka ovat yksityisen moraalisen käyttäytymisen ydin”.[2]
Tästä huolimatta kyse ei ole hyvän ja pahan välisestä vastakkainasettelusta. Myös kansainväliset organisaatiot toimivat periaatteiden ja etiikan mukaan. Ne arvostavat tasavertaisuutta, ihmisarvoa ja rauhaa ja saavuttavat paljon sovitellessaan erimielisyyksiä ja vähentäessään ristiriitoja. Kumpikin osapuoli tavoittelee sitä, mikä tuntuu siitä oikealta, ja kummankin pitäisi tunnistaa se hyvä, jota toisella on tarjota. Kohteliasta vuoropuhelua käymällä erimieliset osapuolet voivat tulla yhteen ja edistää ihmisoikeuksia arvostaen samalla paikallisen kulttuurin riippumattomuutta.
Tätä päämäärää tavoitellen sosiologi José Casanova visioi ”kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan” syntyä väittäen, että kestävän yhteisymmärryksen maailmanlaajuisen ja paikallisen välillä ”pitää perustua laajempiin normeihin, jotka saavat merkityksensä niiden erilaisten kansojen moraalisissa, kulttuurisissa ja uskonnollisissa perinteissä, joista maailmanlaajuinen ihmiskunta koostuu”.[3]
Erimielisyys ja vuoropuhelu eivät ole merkkejä heikkoudesta. Ne osoittavat, että ihmiset välittävät siitä hyvästä, jota on heidän yhteisössään ja maailmassa.
Keskustelu estää meitä sulkeutumasta omaan kuplaamme.
[1] Joseph Nye, ”Globalism Versus Globalization”, The Globalist, 15. huhtikuuta 2002.
[2] Michael Ignatieff, ”Human Rights, Global Ethics, and the Ordinary Virtues”, Ethics & International Affairs, 10. maaliskuuta 2017.
[3] José Casanova, ”Globalization, Norms, and Just Governance”, julkaisussa Religion, Peace, and World Affairs: The Challenges Ahead, 2016, s. 29.