”Moraalillamme on uskonnolliset juuret.” – Theo Hobson[1]
Mitä tarkoittaa se, että pitää jotakin itsestäänselvyytenä? Me kävelemme joka päivä maaperällä, jota tuskin huomaamme. Siinä se vain on, allamme, kannattaen jalkojamme, kun kuljemme päivästä toiseen oppien, tehden työtä ja palvellen Jumalaa. Vaikka emme sitä usein huomaakaan, elämämme maaperä on täynnä uskonnollista merkitystä. Monilla elämän pakottavista kysymyksistä on taipumusta olla hengellisiä. Kuinka saavutamme syvimmät kaipuumme? Mikä tekee jostakin oikean tai väärän? Ketä meidän tulisi rakastaa? Kuinka selviämme kärsimyksestä? Saamamme vastaukset muokkaavat todellisuuttamme. Mutta uskonto asetetaan aina kiistanalaiseksi. Jotkut jopa kuvittelevat maailman ilman uskoa. Mitä meillä on siis menetettävänä?
Luonnontieteiden ja teknologian täsmällisyys avaa meille monia ihmeitä ja totuuksia, mutta ne eivät kykene, kuten eräs kirjailija on selittänyt, ”yhdistymään tarkoitukseen, läheisyyteen, tunteeseen – siihen, mikä merkitsee eniten ihmisen jokapäiväisessä elämässä”.[2] Ihmiskunnan suurimmat saavutukset juontavat usein juurensa uskonnollisesta innoituksesta. Suurta osaa maailman hienoimmasta taiteesta, arkkitehtuurista, musiikista ja kirjallisuudesta verhoaa hengellisen kaipuun kauneus. Eettiset puitteet, joita pyhät kirjoitukset antavat, saavat aikaan uhrautuvaisuuden, vilpittömyyden ja rakkauden tekoja. Uskonto antaa yhteiskunnille yhteisen moraalisen tavoitteen, juurruttaa yhteiskunnallista sitoutumista ilman juridista pakkoa, edistää vapaaehtoista lainkuuliaisuutta ja muistuttaa meitä luontaisesta arvostamme. Usko jumaluuteen kannustaa ihmisiä selviämään kuoleman toivottomuudesta ja kääntämään kärsimyksen hyväksi.
Yhteiskunnan arvoilla on juuret uskonnon maaperässä. Nykyaikamme pyrkimyksillä esimerkiksi ihmisoikeuksien, lähimmäisenrakkauden ja humanitaarisen avun saralla on uskonnollinen alkuperä. Köyhien ruokkimisen, kodittomien majoittamisen ja sairaiden hoitamisen pyrkimysten taustalta löytyy todennäköisesti kirkollista palvelutyötä.[3] Luottamus yhteiskunnalliseen perustukseemme riippuu rehellisyyden, myötätunnon ja vastavuoroisuuden hengellisistä opeista. Kaikki hyötyvät, kun elämme näiden ihanteiden mukaan. Toimittaja Will Saletan, joka ei itse tunnusta mitään uskontoa, on kirjoittanut: ”Uskonto on välikappale, jonka kautta suurin osa ihmisistä oppii ja harjoittaa moraalia. Pidemmän päälle se on ystävämme.”[4]
Sitten ovat lisäksi vielä kaikki kallisarvoiset, määrittelemättömät asiat. Alexis de Tocqueville on kirjoittanut, että ihmiset tuntevat syntymästään saakka ”kaipuuta äärettömään” ja ”rakkautta kuolemattomuuteen”.[5] Yksilöt eri aikoina ja eri kulttuureissa ovat pohtineet ja etsineet näitä aineettomia asioita. Identiteetti, ymmärrys, pelastus, johonkin kuuluminen – sielun asiat – eivät ole koskaan kaukana sydämestämme. Kirjailija Julian Barnes, joka on agnostikko, sai kiinni jostakin syvällisestä sanoessaan: ”En usko Jumalaan, mutta kaipaan Häntä.”[6] Maailma ilman uskontoa näyttää latteammalta, tyhjemmältä ja yksinkertaisemmalta, mutta kaipaa silti Jumalaa, jonka se kerran tunsi.
Nykyään ihmiset ympäri maailmaa saavat turvaa Jumalasta ja uskonnollisista yhteisöistään. 84 prosenttia maailman väestöstä samastuu johonkin uskonnolliseen ryhmään.[7] Maailma ei ole vajoamassa epäuskoon vaan tuo usko on muuttumassa rikkaammaksi, moniarvoisemmaksi ja monitahoisemmaksi. Me kaikki olemme yhteiskunnan vartijoita, ja valintamme ratkaisevat sen, millaisia meistä tulee. Uskonnon maaperä vaatii jatkuvaa muokkaamista ja ravitsemista. Puutarha ei voi huolehtia itse itsestään.