Uutistiedote

Miksi uskonnolla on merkitystä: yksilön kasvua muiden avulla

[Tämä uskoa ja yhteiskuntaa pohdiskeleva artikkeli on uskonnon arvoa käsittelevän viisiosaisen sarjan toinen osa.]

”Yhdessä on vaikeampaa, mutta yhdessä on parempaa.” – Rabbi David Wolpe[1]

Miksi ihmiset kuuluvat kirkkoihin? Toiset perivät jonkin uskonnon syntyessään, kun taas toiset liittyvät koettuaan kääntymyksen. Mutta jossakin vaiheessa ihminen tekee tietoisen päätöksen, osallistuuko hän uskonnollisen yhteisönsä toimintaan. Itse asiassa [englanninkielisen] sanan religion ’uskonto’ latinankielinen kantasana religare tarkoittaa yhteen liittämistä tai sitomista. Aikakautena, joka ylistää henkilökohtaista vapautta, mikä voisi kuulostaa vähemmän houkuttelevalta kuin itsensä ”sitominen” suuren ihmisjoukon oikkuihin ja omituisuuksiin?

Ja kuitenkin monia uskontoja yhdistää periaate siitä, että ihminen ja hänen lähimmäisensä ovat tuskin ollenkaan erossa toisistaan. Jeesus Kristus lausui kehotuksen varsin yksinkertaisesti: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”[2] Toisin sanoen oma hyvinvointi on paljon enemmän kuin erillistä henkilökohtaista vapautta; se on sidoksissa myös lähimmäisesi hyvinvointiin. Ja siten uskonnolliset yhteisöt voivat olla avuksi käännekohdissa, missä kaksi yhdessä toimivaa vaikutinta kohtaavat – yksilöllisen tarkoituksen halu ja yhteisöön kuulumisen halu. Kuten kaikki ihmisyyteen liittyvät asiat, nämäkin vaikuttimet voivat olla tasapainossa.

Järjestäytyneet uskonnot eivät tietenkään ole ainoa hyvän lähde maailmassa. Yksilöt voivat elää täyteläistä elämää noudattaen omia uskonkäsityksiään omassa yksityisyydessään. Mutta kautta historian mikään ei ole vetänyt vertoja järjestäytyneelle uskonnolle sen kyvyssä edistää sitoutumista konkreettisissa ihmisissä, jotka elävät konkreettisissa paikoissa.[3] Uskonnon kestävä vaikutus on nimenomaan siinä, että se kannustaa kanssakäymiseen lähimmäisten kanssa.

Kirkkoon kuuluminen on paljon enemmän kuin vain kirkossa käymistä. Se voi antaa ihmiselle identiteetin, mahdollisuuksia, pyrkimyksiä, oppimista ja paljon muitakin henkilökohtaisia siunauksia. Mutta nämä tulevat yksilölle siinä määrin kuin hän suuntaa katseensa itsestä muihin. Uskonto juurruttaa elämäämme yhteisöllisen vastuun ja liittojen tekemisen, jotka eivät perustu oman edun tavoitteluun vaan Jumalalle annettuun lupaukseen. Tämä ”sitominen” on yksi niitä harvoja asioita historian varrella, joka luo yhteisöllisiä velvoitteita laajemmalle kuin perheeseen, sukuun tai heimoon. Muilla uskovilla on usein paras mahdollisuus huolehtia sairaasta henkilöstä, remontoida naapurin taloa tai täyttää lukemattomia muita aukkoja, joita me itse emme pysty täyttämään. On hyvin harvoja organisaatioita – jos ollenkaan – jotka voivat korvata kirkollisen yhteisön.

Siitäkin huolimatta yksi aikamme määrittäviä piirteitä on heikkenevä usko instituutioihin, myös uskonnollisiin yhteisöihin. Sen tuloksena monet ihmiset ovat enenevässä määrin erossa perheestä, suvusta, asuinyhteisöstä ja yleensä ottaen yhteiskunnasta. On hyvin helppoa sirpaloitua – hajota yksilöiden saariksi, jotka ovat irrallaan suuremmista järjestöistä. Kirjailija David Brooks suri tilannetta, jossa ”yksilöt eivät elä tiukkojen yhteisöllisten määräysten normittamina; he elävät yksityisten valintojen puskuroiduissa maailmoissa”.[4]

Yhteiskunnat, jotka edistävät materialismia, individualismia ja moraalista relativismia, saattavat edistää sitä, mitä nimitetään ”yksilön itsemääräämisoikeudeksi”[5], mutta ne heikentävät muita arvoja. Yhteiskunnallinen ajattelija Michael Walzer varoittaa: ”Tämä vapaus – niin voimaannuttavaa ja jännittävää kuin se onkin – on myös syvällisen pirstaloivaa, jolloin yksilöiden on hyvin vaikea löytää mitään vakaata yhteisöllistä tukea ja minkään yhteisön on hyvin vaikea luottaa yksittäisten jäsentensä vastuulliseen osallistumiseen.”[6]

Erillinen individualismi edistää sitä yhteiskunnallista suuntausta, että ihminen on ”hengellinen mutta ei uskonnollinen”. Tämä tarkoittaa usein sitä, että uskoa pidetään henkilökohtaisena asiana, ei muille ihmisille kuuluvana. Mutta näiden kahden ei tarvitse olla ristiriidassa keskenään. Ihminen voi olla sekä hengellinen että uskonnollinen. Itse asiassa vireässä uskonnollisessa elämässä nämä kaksi ovat toisistaan riippuvaisia.

Kuten kirjailija Lillian Daniel sanoo: ”Kuka tahansa voi löytää Jumalan katsoessaan yksin auringonlaskua. Vaatii tiettyä kypsyyttä löytää Jumala henkilössä, joka istuu vieressäsi ja jolla on erilaiset poliittiset näkemykset, tai vauvassa, joka itkee yrittäessäsi kuunnella saarnaa.”[7] Juuri nämä epämukavuudet muiden kanssa antavat sisältöä uskoomme, rikastavat inhimillistä myötätuntoamme ja vahvistavat yhteiskunnallista perustaamme.

Tänä heikkenevän luottamuksen ja yhteiskunnallisen pirstoutumisen aikakautena paluu seurakuntien pyhiin velvoitteisiin voi tehdä yhteiskunnastamme yhtenäisemmän. Kun yhteiskunnan kudos alkaa rispaantua, uskonto yhteisöllisen pääoman kerroksittaisine lankoineen voi auttaa sitomaan sen yhteen.

 

[1] ”The Limitations of Being ’Spiritual but Not Religious’”, Time Magazine, 21. maaliskuuta 2013.

[2] Mark. 12:31.

[3] Ks. Jonathan Sacks, ”The Moral Animal”, New York Times, 23. joulukuuta 2012.

[4] ”The Secular Society”, New York Times, 8. heinäkuuta 2013.

[5] Jean Bethke Elshtain, Sovereignty: God, State, and Self, 2008.

[6] Citizenship and Civil Society, Rutgers, N.J.: New Jersey Committee for the Humanities Series on the Culture of Community, 13. lokakuuta 1992, osa 1, s. 11–12.

[7] ”Spiritual but not religious? Path may still lead to Church”, Winnipeg Free Press, 5. lokakuuta 2013.

Tyyliopashuomautus:Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta kerrottaessa on asianmukaista käyttää kirkon koko nimeä, kun se mainitaan ensimmäisen kerran. Lisätietoja kirkon nimen käyttämisestä löytyy verkossa olevasta Tyyliopas.