Lapsen hyväksikäyttö
Lapsen hyväksikäyttö herättää meissä sanoin kuvaamattoman voimakkaita ja syviä tunteita. Ehkäpä tämä rikos koskettaa meitä niin henkilökohtaisesti siksi, että me muistamme, millaista oli pitää omia lapsiamme sylissä ensimmäistä kertaa – ylitsevuotavan rakkauden tunteen ja mitä syvimmän vanhemman hoivaamis-, opettamis- ja suojeluvaiston. On järkyttävää, miltei käsittämätöntä, että joku tekisi lapselle pahaa. Se on petoksen äärimmäinen muoto.
Yhteiskunta on lyöttäytymässä yhteen, heräämässä kitkemään juurineen lasten hyväksikäytön. Yhä uudelleen näemme kokonaisten yhteisöjen kokoavan joukkonsa etsimään lapsia, joiden pelätään tulleen siepatuiksi ja hyväksikäytetyiksi. Vaarassa oleva yksittäinen lapsi on valtakunnallinen uutinen.
Mutta lasten hyväksikäyttö ei ole aina päässyt valtakunnallisten uutisten aiheeksi. Tämä pahuus on väijynyt taustalla, enimmäkseen näkymättömänä, miltei aina vaiettuna. Silti jopa ennen kuin aihe nousi ensimmäisen kerran yleiseksi puheenaiheeksi Yhdysvalloissa, Gordon B. Hinckley, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon silloinen presidentti, tuomitsi julkisesti lasten hyväksikäytön kauhistuttavaksi pahuudeksi. Hän ilmaisi ajatuksemme ja tunteemme 1980-luvun alkupuolella lausuessaan maailmanlaajuisessa konferenssilähetyksessä: ”Olen iloinen siitä, että julkinen tietoisuus tästä salakavalasta paheesta kasvaa. Lasten sukupuolinen hyväksikäyttö – – sadististen halujen tyydyttämiseksi on mitä synkein synti.”
Minkä muun kannan kirkko mitenkään voisikaan ottaa? Aihe koskettaa kirkon ydinoppia. Pienet lapset ovat viattomia ja kallisarvoisia Jumalan silmissä. Jeesus Kristus koki joitakin herkimmistä hetkistään lasten kanssa ja osoitti voimakkaimmat sanansa niille, jotka tekevät heille pahaa. ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Evankeliumi Matteuksen mukaan 18:6). Lisäksi perhe on kirkon ydinasia. Lapset osallistuvat kirkon kokouksiin vanhempiensa kanssa. Kirkon käytäntöön kuuluu viikoittainen perheilta, jolloin muut mielenkiinnon kohteet jätetään syrjään vahvojen perhesiteiden luomiseksi. Perheessä vanhemmat saavat toisiltaan voimaa vaalia ja suojella lapsiaan tarjoamalla ympäristön, jossa lapset voivat kasvaa ja kehittyä rakkauden ja tukemisen ilmapiirissä. Kirkko tarjoaa kokoontumispaikan perheille, jotka haluavat kasvattaa lapsensa hengellisten arvojen mukaisesti. Sekä kirkko että perhe asettavat lasten hyvinvoinnin tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi.
Tässä asiakirjassa lasten hyväksikäyttöä tarkastellaan Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon näkökulmasta. Mitä sen ehkäisemiseksi tehdään? Mitä kirkko tekee uhrien hyväksi? Onko tapauksia viety oikeuteen tai sovittu osapuolten kesken, ja jos on, niin miksi? Kuinka kirkko kohtelee niitä, jotka käyttävät lapsia hyväkseen? Kuinka tämän kirkon kokemukset eroavat muiden uskonnollisten ja maallisten järjestöjen kokemuksista, ja mitä yhtäläisyyksiä niissä on? Tällaisia kysymyksiä tutkitaan näillä muutamilla sivuilla.
Lasten suojeleminen
Kirkon rooli yhteiskunnan sodassa hyväksikäytön pahuutta vastaan on ottaa selville kaikki mahdollinen, käydä käsiksi ongelmaan sen ilmetessä ja kertoa kokemuksistamme muille, jotka ovat samalla tavoin motivoituneita.
Ketkä muodostavat papiston?
Kirkolla on maallikkopapisto. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa seurakuntien johtajia sanotaan piispoiksi. Piispat valitaan paikallisten jäsenten keskuudesta palvelemaan vapaaehtoisina noin viideksi vuodeksi kerrallaan. Useimmat heistä ovat asuneet yhteisössä pitkän aikaa ja pitävät seurakuntansa jäseniä henkilökohtaisina ystävinään ja naapureinaan. Ja useimmilla piispoilla on omia lapsia, usein pieniä lapsia, jotka käyvät kirkossa ja osallistuvat sen toimintaan. Piispat antavat siten jo merkittävän panoksen kirkkoyhteisönsä turvallisuuteen ja hyvinvointiin. Kun lasten hyväksikäyttäjä uhkaa heidän seurakuntansa turvallisuutta, piispoilla ei ole mitään muuta kannustinta, ei taloudellista eikä muutakaan, kuin suojella kirkkoperhettään samoin kuin he suojelisivat omaa perhettään.
Piispat eivät saa palkkaa eivätkä mitään taloudellista korvausta. He eivät ole myöskään muista jäsenistä erillinen papisto. Kirkossa ei ole mitään erityistä pappissäätyä, johon he kuuluisivat. Myöhempien aikojen pyhien piispat elävät yhteiskunnassa ja tekevät työtä omalla työpaikallaan aivan kuten kaikki muutkin. Koska he hoitavat piispanvirkaansa kuuluvat tehtävät enimmäkseen viikonloppuisin ja iltaisin, he joutuvat kutsumaan suuren määrän muita seurakunnan jäseniä avukseen.
Piispa voi olla ammatiltaan esim. opettaja, lääkäri tai liikemies. Hänen avukseen voidaan kutsua esimerkiksi vaikkapa kirjastonhoitaja opettamaan kuusivuotiaiden pyhäkoululuokkaa. 3–11-vuotiaiden lasten järjestöstä voi olla vastuussa esimerkiksi vaikkapa naispuolinen farmaseutti. Nämä tehtävät ovat määräaikaisia ja vaihtuvat usein, mutta jokaisen, joka palvelee piispan kutsusta, odotetaan elävän uskontonsa periaatteiden mukaan, ja tämän uskonnon ytimenä on kunnioitus perhettä ja luonnollisesti myös lapsia kohtaan.
Entä nimitys?
Kirkon maallikkopapistoon liittyy eräs toinen tärkeä seikka, joka lasten hyväksikäytöstä kiinnostuneiden juristien, toimittajien ja muiden on tärkeä ymmärtää.
Käytännöllisesti katsoen kaikilla myöhempien aikojen pyhien seurakunnan aktiivisilla jäsenillä on jokin vastuullinen asema, jotta he voivat auttaa piispaa hänen työssään. Kirkossa kaikilla kelvollisilla 12 vuotta täyttäneillä miehillä ja pojilla on pappeus. 12-vuotias nuorukainen, joka käy säännöllisesti kirkossa, asetetaan yleensä diakoniksi. Kun hän täyttää 14 vuotta, hänestä tulee opettaja ja 16-vuotiaana pappi. Useimmat aikuiset miehet asetetaan vanhimmiksi tai ylipapeiksi. Pelkästään se, että henkilö asetetaan pappeuteen ja saa papin, vanhimman tai ylipapin viran, ei kuitenkaan anna hänelle mitään määräysvaltaa seurakunnassa tai tee hänestä johtajaa. Muut kirkon jäsenet eivät osoita häntä kohtaan mitään erityistä kunnioitusta tai arvonantoa. Itse asiassa silloinkin, jos mies ei ole enää missään tekemisissä kirkon kanssa, hän pysyy vanhimpana tai ylipappina niin kauan kuin hän on kirkon jäsen.
Toisinaan sanomalehtiartikkeleissa näkyy sellaisia otsikoita kuin ”Mormonijohtajaa syytetään lapsen hyväksikäytöstä”. Jotkut syyttäjäpuolen juristit ovat tietoisia siitä, että sellaisten nimitysten kuin ”ylipappi” käyttäminen antaa kuvan, että joku erittäin arvovaltainen henkilö on vaikeuksissa lain kanssa, ja lisää näin jutun huomioarvoa valamiehistöjen ja tiedotusvälineiden silmissä. Tulkinta on väärä.
Jäsenten värvääminen mukaan lasten hyväksikäytön pysäyttämiseksi
Myöhempien aikojen pyhien seurakunta on kuin suuri perhe, ihmisryhmä, joka työskentelee yhdessä ja jossa asennoidutaan siten, että tuetaan toinen toistaan. Kirkko on pitkään kannustanut perheitä puhumaan lasten hyväksikäytöstä ja oppimaan tunnistamaan ja ehkäisemään sellaisia tragedioita. Vuodesta 1976 lähtien kirkon julkaisuissa on ilmestynyt yli 50 sanomalehti- ja aikakauslehtiartikkelia, joissa tuomitaan lasten hyväksikäyttö tai valistetaan siitä jäseniä. Kirkon johtohenkilöt ovat puhuneet aiheesta yli 30 kertaa kirkon maailmanlaajuisissa konferensseissa. Lasten hyväksikäyttö on yksi sunnuntaikokousten oppituntien säännönmukainen aihe.
Kirkko on myös laatinut laajan koulutusmateriaalin ja videonauhoitteita. Tätä materiaalia käytetään koulutettaessa kirkon johtohenkilöitä tunnistamaan hyväksikäyttö ja ryhtymään sen edellyttämiin toimenpiteisiin. Vuorokauden ympäri toimiva palvelupuhelin ammattiauttajineen tarjoaa tapauskohtaisia neuvoja, jotta paikalliset johtajat osaavat ryhtyä kussakin tapauksessa asianmukaisiin toimiin.
Lisäksi kirkko tekee kaikkensa vahvistaakseen perheitä. Jokaisen henkilön ja instituution on tehtävä osansa, mutta loppujen lopuksi vahvat, rakastavat ja valppaat perheet ovat paras suoja lasten hyväksikäyttöä vastaan. Aiempi kirkon presidentti Gordon B. Hinckley on sanonut: ”Kaikkea tätä tapahtuu ja se vain pahenee, ellei periaatteessa myönnetä, ellei olla voimakkaasti ja palavasti vakuuttuneita siitä tosiasiasta, että perhe on Kaikkivaltiaan välikappale. Se on Hänen luomansa. Se on myös yhteiskunnan perusyksikkö.”
Uhrin auttaminen
Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoa on arvosteltu siitä, että kirkko asettaa uhrin tarpeet viimeiselle sijalle. Äärimmäisissä kannanotoissa jopa vihjaillaan, että kirkko saattaisi vältellä uhreja, koska he ovat saattaneet kirkon johtajia kiusalliseen tilanteeseen.
Tällainen kritiikki on kääntänyt kirkon uskonkäsityksen päälaelleen. Ensimmäinen huolenaiheemme on uhrin auttaminen. Kristilliseen luonteeseen nimenomaan kuuluu osoittaa myötätuntoa ja rakkautta niitä kohtaan, jotka kamppailevat hyväksikäytön kärsimysten kanssa. Se on olennainen osa palvelutyötämme. Kirkon piirissä uhrit voivat löytää hengellistä opastusta, joka johtaa lopulta parantumiseen uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Hyväksikäytön uhreille tarjotaan myös ammattiapua, jotta he voivat saada avukseen parasta maallista asiantuntemusta maksukyvystään riippumatta.
Kirkon virallisessa johtohenkilöille tarkoitetussa käsikirjassa sanotaan, että kirkon ensisijainen velvollisuus on auttaa niitä, jotka ovat joutuneet hyväksikäytön uhreiksi, ja suojella niitä, jotka saattavat tulevaisuudessa olla alttiina hyväksikäytölle.
Kuinka kirkko tekee sen? Kirkon perustamisesta alkaen sen tukena ovat olleet keskeiset perhettä koskevat käsitteet ja kirkon oppi. Lisäksi vuonna 1995 toimintansa aloittanut palvelupuhelin on tarjonnut piispoille ammattiauttajien välitöntä apua opastamaan heitä hyväksikäytön uhrien suojelemisessa. Piispat ovat hyviä ihmisiä, mutta heidän on mahdotonta ymmärtää kaikkia lapsen hyväksikäyttöön liittyviä monimutkaisia asioita kuten USA:n eri osavaltioiden erilaista lainsäädäntöä. Sen sijaan he voivat soittaa palvelupuhelimeen heti kun lapsi on vaarassa. Yhdellä ainoalla puhelinsoitolla he voivat saada apua kokeneilta ammattilaisilta.
Jos esimerkiksi teini-ikäinen nuori antaa piispan ymmärtää olevansa hyväksikäytetty, piispa soittaa ensimmäiseksi palvelupuhelimeen saadakseen apua uhrille ja estääkseen hyväksikäytön jatkumisen. Jos tapaukseen liittyy rikos, piispa saa myös ohjeita siitä, kuinka siitä ilmoitetaan viranomaisille. Emme tiedä mitään muuta kirkkoa, joka antaa ammattiapua papeilleen hyväksikäytön uhrien auttamiseksi 24 tuntia vuorokaudessa 365 päivänä vuodessa.
Toimiiko se? Kyllä. Vaikka mikään järjestelmä ei ole täysin aukoton, uhrit saavat tarvitsemaansa suojelua ja huolenpitoa.
Presidentti Gordon B. Hinckley sanoi seuraavaa Mike Wallacen haastattelussa CBS-televisioyhtiön ohjelmassa 60 minuuttia: ”Olen syvästi huolissani uhreista. Sydämeni tuntee sääliä heitä kohtaan. Haluan, että teemme kaiken voitavamme lievittääksemme tuskaa, estääksemme tätä pahaa ja jumalatonta asiaa tapahtumasta. – – En tiedä mitään muuta järjestöä tässä maailmassa, joka olisi ryhtynyt perinpohjaisempiin toimenpiteisiin, yrittänyt enemmän, tehnyt enemmän tämän ongelman selvittämiseksi, toiminut sen parissa, tehnyt jotakin muutoksen aikaansaamiseksi. Käsitämme sen hirveän luonteen ja haluamme auttaa kansaamme, ojentaa heille kätemme, antaa heille apua.”
Toimenpiteet rikoksentekijän osalta
Yksinkertaisesti sanottuna Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko noudattaa nollatoleranssia lasten hyväksikäyttöä koskevissa asioissa. Kun hyväksikäyttöä epäillään, kirkko ohjaa jäsenensä ottamaan ensin yhteyttä viranomaisiin ja sitten paikalliseen piispaansa neuvojen ja tuen saamiseksi. Kirkko toimii täydessä yhteistyössä poliisiviranomaisten kanssa tutkittaessa lasten hyväksikäyttöön liittyviä tapauksia ja tuotaessa rikoksentekijöitä oikeuden eteen.
Kirkon jäsenet, jotka todetaan syyllisiksi lasten hyväksikäyttöön, ovat myös Jumalan lakien alaisia. Presidentti Hinckley on sanonut: ”Sydämemme kääntyy rikkojan puoleen, mutta me emme voi sietää syntiä, johon hän on syyllistynyt. Kun rikkomus on tapahtunut, siitä seuraa rangaistus.” Tuomitut lasten hyväksikäyttäjät erotetaan kirkosta, mikä on ankarin mahdollinen rangaistus, mitä kirkossamme voidaan langettaa. Kirkosta erotetut eivät voi hoitaa tehtäviä kirkon kokouksissa eivätkä saada mitään tehtävää seurakunnassa.
Voivatko lasten hyväksikäyttäjät, jotka ovat sovittaneet rikoksensa lain mukaan ja läpikäyneet vaativan parannusprosessin paikallisten kirkon johtajien kanssa, päästä jälleen kirkon jäseniksi? Kyllä. Kristittyinä me uskomme anteeksiantoon. Mutta voivatko he koskaan elämänsä aikana palvella missään sellaisessa asemassa, jossa he ovat suorassa kanssakäymisessä lasten kanssa? Eivät missään tapauksessa. Anteeksianto ei poista synnin seurauksia. Perheen suojeleminen on kirkon ensimmäinen periaate.
Vuodesta 1995 lähtien kirkko on merkinnyt luottamuksellisena pidettävän huomautuksen niiden jäsenten jäsenkortteihin, jotka ovat aiemmin hyväksikäyttäneet lapsia. Jäsenkortti seuraa heitä jokaiseen seurakuntaan, johon he muuttavat, ja varoittaa siten piispoja antamasta heille tehtäviä lasten parissa. Sikäli kuin tiedämme, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko oli ensimmäinen uskonnollinen yhteisö, jossa tällainen seurantajärjestelmä luotiin. Me pidämme perhettä pyhänä ja suojelemme sen lapsia. Se selittää, miksi kirkko on yksi niistä harvoista uskontokunnista, jotka langettavat virallisen kirkollisen rangaistuksen sukupuolisesta hyväksikäytöstä maallikkojäsenille (eikä vain viralliselle papistolle).
Kirkkomme käyttää tätä seurantajärjestelmää ydinoppiemme vuoksi. Yksikään oikeusistuin Yhdysvalloissa ei ole pitänyt uskonnollista yhteisöä vastuussa siitä, ettei se ole kyennyt suojelemaan jäseniään muiden jäsenten hyväksikäytöltä. Mikäli niin tehtäisiin, uskonnolliset yhteisöt muuttuisivat poliisin työkaluiksi ja niiden johtajat poliiseiksi. Kirkko seuraa jäseniään vapaaehtoisesti, ei lain määräyksestä tai oikeusjuttujen pelosta vaan koska se on huolissaan perheistä ja lapsista.
Ilmoitusvelvollisuus
Monien oikeudenkäyttöä koskevien riitojen ydin on, pitäisikö mahdollisesta hyväksikäytöstä tai hyväksikäyttäjästä tehdä ilmoitus ja milloin se pitäisi tehdä. Kirkon virkailijat noudattavat osavaltion ja maan lakia siitä, milloin ja kuinka lapsen hyväksikäytöstä ilmoitetaan viranomaisille.
Vielä vaikeampi moraalinen kysymys on, pitäisikö piispan ilmoittaa hyväksikäytöstä viranomaisille, kun hän on saanut kyseisen tiedon hänelle uskottuna tunnustuksena luottamuksellisessa tilanteessa toimiessaan piispan tehtävässä. Asiaan liittyvään vaikeaan uskonnolliseen kysymykseen kajoamatta jotkut kirkot ja asiantuntijat uskovat, että mikäli papisto pakotetaan ilmoittamaan heille luottamuksellisena uskottu tunnustus, on todennäköisempää, etteivät hyväksikäyttäjät tule esiin pyytämään apua vaan todennäköisesti jatkavat hyväksikäyttöä. Toiset väittävät, että viranomaiset on vedettävä mukaan nopeasti, koska rikoksen uusimisriski on suuri. Tästä vaikeasta asiasta ei ole päästy yksimielisyyteen.
Ongelman monitahoisuus näkyy siinä, miten paljon ilmoittamista koskevat lait Yhdysvalloissa vaihtelevat osavaltiosta toiseen. Osavaltioista 23:lla on lakeja, jotka edellyttävät papistoa tekemään ilmoituksen vain silloin kun tietoa ei ole saatu luottamuksellisena. Näissä osavaltioissa esimerkiksi papilla, joka saa tietää hyväksikäytöstä luottamuksellisessa yhteydenpidossa kuten synnintunnustuksessa, ei ole lain edellyttämää velvollisuutta ilmoittaa siitä viranomaisille, kun taas pappi, joka huomaa itse hyväksikäytön tai jolla on erillinen syy epäillä hyväksikäyttöä, on velvollinen ilmoittamaan siitä. Yhdeksässä muussa osavaltiossa papilla on velvollisuus ilmoittaa lapsen hyväksikäytöstä kaikissa tilanteissa. Lopuissa 18 osavaltiossa ja Columbian piirikunnassa ilmoittamista koskeva lainsäädäntö ei edellytä papistoa ilmoittamaan lasten hyväksikäytöstä lainkaan.
Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa piispoille opetetaan, että heillä on kaksi ensisijaista tehtävää, kun he saavat tietää lapsen hyväksikäytöstä. Ensiksi, heidän on suojeltava uhria. Toiseksi, heidän on saatettava rikoksentekijä vastuuseen teoistaan. Jopa niissä osavaltioissa, joissa tunnustuksen luottamuksellisuus estää pappeja ilmoittamasta siitä, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon piispat tekevät kaiken voitavansa estääkseen hyväksikäytön jatkumisen. He tekevät kaikkensa taivutellakseen hyväksikäyttäjää ottamaan vastuun teoistaan, mukaan lukien ilmoittautuminen poliisiviranomaisille. Jo se, että ihminen on mennyt piispan puheille tekemään tunnustuksen, lisää todennäköisyyttä, että arvostettu kirkon johtaja voi vaikuttaa häneen niin että hän tekee oikein.
Kun tapaus menee oikeuteen
Onko kirkko koskaan joutunut oikeuden eteen lapsen hyväksikäyttöä koskevissa asioissa? Kyllä. Kirkko on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana vähäisessä määrässä tapauksia auttanut osapuolia pääsemään sopimukseen, kun se vaateiden perusteella on ollut suositeltavaa. Käytännöllisesti katsoen kaikissa tapauksissa kirkko tarjoaa uhrille ammattiapua.
Lapsen hyväksikäyttö ei ole kuitenkaan ongelma vain kirkoille. Se on yhteiskunnallinen ongelma, ja muun yhteiskunnan tavoin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon ymmärrys siihen liittyvästä moninaisuudesta on lisääntynyt 1980-luvun alkupuolen jälkeen, jolloin lasten hyväksikäytöstä alettiin puhua vakavana ongelmana. Sen jälkeen kirkko on joutunut vaikean kysymyksen eteen. Kuinka se suojelee lapsiaan, toimii tehokkaasti rikoksentekijöiden kohdalla ja puolustaa silti itseään oikeudessa, kun syytökset ovat harhaanjohtavia ja kun tapauksia ei käsitellä objektiivisesti?
Muutamat juristit ovat halunneet parantaa asemaansa mahdollisten valamiehistöjen edessä menemällä niin pitkälle, että ovat syyttäneet kirkkoa siitä, että se tarjoaa tarkoituksellisesti turvapaikan lasten hyväksikäyttäjille. Kirkon johtajista ja jäsenistä sellaiset syytökset ovat uskomattomia ja täysin perusteettomia. Väite, että kirkon johtajat suojelisivat hyväksikäyttäjää keskuudessaan asettaen omat lapsensa vaaraan, on mieletön.
Katsokaamme tätä laajemmasta näkökulmasta. Joka vuosi Yhdysvalloissa viedään oikeuteen monta sataa lasten hyväksikäyttötapausta kirkkoja vastaan. Vaikka yksikin tapaus on liikaa, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoa vastaan syytteitä on nostettu suhteellisen vähän – paljon vähemmän kuin olettaisi, kun kirkolla on Yhdysvalloissa yli kuusi miljoonaa jäsentä. Yksi syy tähän on ollut kirkon määrätietoinen pyrkimys tarttua tähän ongelmaan viimeiset 20 vuotta. Useimmissa nykyään oikeuteen tuoduissa tapauksissa väitetty hyväksikäyttö on tapahtunut paljon ennen kuin kirkko otti käyttöön nykyiset menettelytavat ja koulutusohjelmat.
On tähdennettävä toistakin tärkeää seikkaa. Papistoon kohdistuvat hyväksikäyttötapaukset, jotka räjähtivät kansakunnan silmille vuonna 2002, koskivat syytöksiä siitä, että kirkot peittelevät hyväksikäyttöön syyllistyviä pappeja ja piispoja. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoa ei sitä vastoin ole juuri koskaan syytetty siitä, että sen piispat olisivat syyllistyneet hyväksikäyttöön. Sen sijaan oikeuteen tuoduissa tapauksissa, joissa kirkkoa syytetään, on yleensä kyse yhdestä jäsenestä, joka on hyväksikäyttänyt toista. Usein väitetty hyväksikäyttö ei ole edes tapahtunut kirkon tiloissa tai missään yhteydessä kirkon toimintaan.
Ja siksi näissä tapauksissa kirkko puolustaa itseään, ei sen vuoksi, että kirkolla olisi jotakin salattavaa, vaan sen vuoksi, että kirkolla on jotakin kallisarvoista suojeltavanaan – lapset.
Jumalan sana kirkolle
Seuraava ote on presidentti Gordon B. Hinckleyn Salt Lake Cityssä huhtikuussa 2002 pitämästä puheesta kirkon maailmanlaajuiselle jäsenistölle:
”Tällainen hyväksikäyttö ei ole uutta. On olemassa todisteita, jotka osoittavat, että sitä on ollut kautta aikojen. Se on mitä viheliäisintä ja traagisinta ja kauheinta. Valitettavasti minun on sanottava, että tätä luonnotonta pahuutta on esiintynyt hyvin vähäisessä määrin myös meidän keskuudessamme. Se on jotakin, mitä ei voida hyväksyä eikä sietää. Herra itse sanoi: ’Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen’ (Evankeliumi Matteuksen mukaan 18:6).
Tämä on hyvin ankaraa kieltä Rauhan Ruhtinaalta, Jumalan Pojalta.
Lainaan Kirkkokäsikirjaamme: ’Kirkon kanta on, ettei hyväksikäyttöä suvaita missään muodossa. Ne, jotka hyväksikäyttävät – –, joutuvat kirkkokurin alaisiksi. Heille ei pidä antaa kirkon tehtäviä eivätkä he voi saada temppelisuositusta. Jos henkilö, joka on käyttänyt lasta seksuaalisesti hyväkseen tai on pahoinpidellyt lasta fyysisesti, joutuu kirkkokurin alaiseksi, ja jos hänelle myöhemmin palautetaan täydet jäsenoikeudet tai hänet otetaan takaisin jäseneksi kasteen kautta, johtajien ei pidä kuitenkaan kutsua tällaista henkilöä mihinkään tehtävään lasten tai nuorten kanssa, ellei ensimmäinen presidenttikunta anna lupaa merkinnän poistamiseen henkilön jäsenkortista.
Väkivaltatapauksissa kirkon ensisijaisena velvollisuutena on auttaa uhreja ja suojella niitä, joita tuleva väkivalta saattaa uhata.’
Me olemme työstäneet tätä ongelmaa jo pitkän aikaa. Olemme kehottaneet piispoja, vaarnanjohtajia ja muita auttamaan uhreja, lohduttamaan heitä, vahvistamaan heitä, viestittämään heille, että se mitä tapahtui, oli väärin, ettei kokemus ollut heidän vikansa ja ettei niin tarvitse käydä enää koskaan.
Olemme valmistaneet julkaisuja, avanneet puhelinpalvelun, josta kirkon virkailijat voivat saada neuvoja tapausten käsittelemisessä, ja tarjonneet ammattiapua kirkon perhepalvelujen kautta.
Nämä teot ovat yleensä luonteeltaan rikosoikeudellisia. Ne ovat lain mukaan rangaistavia. Ammattiauttajat, kuten juristit ja sosiaalityöntekijät, voivat tässä palvelupuhelimessa auttaa piispoja ja vaarnanjohtajia antamalla neuvoja heidän velvoitteistaan näissä tilanteissa. Muissa maissa asuvien tulee soittaa asianomaiselle vyöhykkeenjohtajalle.
Kirkon työ on pelastuksen työtä. Haluan korostaa sitä. Se on työtä sielujen pelastamiseksi. Me haluamme auttaa sekä uhria että rikkojaa. Sydämemme kääntyy uhrin puoleen, ja meidän on toimittava hänen auttamisekseen. Sydämemme kääntyy rikkojan puoleen, mutta me emme voi sietää syntiä, johon hän on syyllistynyt. Kun rikkomus on tapahtunut, siitä seuraa rangaistus. Maallinen oikeus täyttää tehtävänsä. Ja kirkollinen prosessi etenee myös johtaen usein kirkosta erottamiseen. Tämä on sekä arkaluonteinen että vakava asia.
Siitä huolimatta me ymmärrämme ja meidän täytyy aina ymmärtää, että kun rangaistus on kärsitty ja oikeuden vaatimukset on täytetty, niin avulias ja ystävällinen käsi ojentuu auttamaan. Rajoituksia saattaa edelleenkin olla, mutta on myös ystävällisyyttä.”