”Seurakunnat luovat perhe-elämän suurenmoisten lukujen – syntymän, lastenkasvatuksen ja avioliiton – ylle merkityksen pyhän katoksen.” – W. Bradford Wilcox[1]
Huolimatta kaikesta edistyksestään ja kaikista mahdollisuuksistaan nykypäivän maailmamme on vaikea nähdä nenäänsä pidemmälle. Jokaisen aikakauden täytyy kamppailla omien sokeiden pisteidensä kanssa. Esimerkiksi muinaisessa Roomassa ihmisen vaikutuksen aikavälinä pidettiin sataa vuotta. Siinä näköpiirissä ihmiset pystyisivät muistamaan kaksi sukupolvea taaksepäin ja kantamaan huolta kahdesta sukupolvesta eteenpäin. Sitten, kuten tapana oli, tuo vaikutus päättyisi, ja uusi sadan vuoden jakso uusine ihmisineen ja uusine huolenaiheineen käynnistyisi.[2] Mutta kestävät yhteiskunnat tarvitsevat laajemman näkemyksen.
Nykyhetken vaikutus on voimakas, mutta niin on menneisyyden ja tulevaisuudenkin. Perhe ja usko – kaksi suurenmoista siltaamme, jotka vievät tätä paikkaa ja hetkeä edemmäs – ulottuvat paljon sataa vuotta pidemmälle kumpaankin suuntaan ja laajentavat elämämme tarkoitusta ja merkitystä.
Kukaan meistä ei synny pelkäksi yksilöksi. Me tulemme tähän maailmaan saaden osaksemme aikaisempien siteiden ja velvoitteiden verkoston. Nämä perhesuhteet muovaavat maailmankuvaamme, juurruttavat meihin meidän arvomme ja muovaavat meidän identiteettiämme. Ja kaikenlaiset perheet menestyvät, kun ne liittyvät uskovien yhteisöön. Hyödyt ovat molemminpuolisia – kirkot vahvistavat perheitä, ja perheet vahvistavat kirkkoja. Yhdessä työskennellen perhe ja usko vahvistavat oikean ja väärän normeja, opettavat meille, kuinka tulee rakastaa lähimmäisiämme, ja tarjoavat tukiperustan, jolla lapset ja vanhemmat voivat suunnistaa läpi elämän haasteiden. Toisin sanoen perheen ja uskon ansiosta meidän ei tarvitse olla yksin. Ne laajentavat vastuun piiriämme itsemme ulkopuolelle ja auttavat meitä ystävystymään vieraisiin ihmisiin. Perhe ja suku myös siirtävät tämän hengellisen ja sosiaalisen pääoman yli sukupolvien.
Laajaa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta koonnut Mary Eberstadt osoittaa kirjassaan, kuinka tiiviisti nämä voimat ovat kietoutuneet yhteen. ”Perhe ja usko ovat yhteiskunnan näkymätön kaksoiskierre”, hän kirjoittaa, ”kaksi kierrettä, jotka toisiinsa liitettyinä pystyvät tehokkaasti lisääntymään, mutta joiden voima ja vauhti ovat toisistaan riippuvaisia.”[3]
Tämän kumppanuuden voi nähdä kirkossa sunnuntai-iltapäivisin. Eberstadt viittaa laajaan sosiologiseen yksimielisyyteen siitä, että osallistuminen perheen ja suvun rituaaleihin, jotka liittyvät ”naimisiinmenoon ja lasten saamiseen, yhdistyy kirkossa käymisen ja erilaisten uskonnollisten käytäntöjen korkeampiin tasoihin”.[4] Toisena tekijänä on se vaikutus, joka lapsilla on vanhempiensa uskonnolliseen elämään. Sosiologi W. Bradford Wilcox ilmaisee asian yksinkertaisesti: ”Lapset vetävät vanhempia kirkkoon.”[5] Tarina on tavallinen – lapset varttuvat kirkon piirissä, lähtevät kotoa opiskelemaan ja ajautuvat pois uskon piiristä, mutta palaavat mennessään naimisiin ja saadessaan lapsia. Mikä selittää tämän ilmiön? Syvimpiä uskonkäsityksiä ja läheisimpiä ihmissuhteita koskevat päätökset, joita teemme, eivät ole koskaan yksinkertaisia. Mutta Wilcox lisää tärkeän näkemyksen: ”Lapsen syntymä voi herättää huomaamaan hyödyntämättömät rakkauden varastot, ylimaallisen tunnustamisen sekä huolestuneisuuden hyvästä elämästä.”[6] Näillä asioilla on merkitystä, koska perhe ja uskonto ovat perusluonteisimpia ihmisinstituutioita. Kun ne ovat yhdessä, ne yhdistävät yhteiskuntaa; kun ne ovat erossa, yhteiskunta heikkenee.
Pyhät suhteet suvun ja kirkon välillä sitovat meidät menneeseen, nykyiseen ja tulevaan. Tämänkaltainen jatkuvuus auttaa meitä sijoittamaan itsemme tähän suureen maailmankaikkeuteen. Pääsemme selville siitä, keitä me olemme. Runoilija Wendell Berry pukee sanoiksi nämä pyrkimykset: ”Kahden rakastavaisen avioliitto liittää heidät toisiinsa, esivanhempiin, jälkeläisiin, yhteiskuntaan, taivaaseen ja maahan. Kyse on siitä perusluonteisesta yhteydestä, jota ilman mikään ei kestä.”[7]
Perheen ja uskon kohtalon aaltoilu jatkuu, kuten on tapahtunut eri aikakausina kautta historian, mutta kokemus osoittaa, että ne tekevät sen käsi kädessä. Kun toinen nousee tai kukistuu, niin tapahtuu toisellekin. Historian kulkua ei säädetä etukäteen; se valitaan. Ja niillä valinnoilla on pitkät kehityskaaret – tosiaankin liian pitkät mahtuakseen sadan vuoden sisään.
[1] W. Bradford Wilcox, ”As the Family Goes”, First Things, toukokuu 2007.
[2] Ks. Remi Brague, ”The Impossibility of Secular Society”, First Things, lokakuu 2013.
[3] Mary Eberstadt, How the West Really Lost God, 2013, s. 22.
[4] Eberstadt, How the West Really Lost God, s. 93.
[5] Wilcox, ”As the Family Goes”.
[6] Wilcox, ”As the Family Goes”.
[7] Wendell Berry, Sex, Economy, Freedom, and Community, 1992.